11. kesäkuuta 2012

...levähtää myrskynsilmässä

Olen harrastanut näyttelemistä jo kymmenen vuotta, ensin kuusi vuotta ala-asteen teatterikerhossa ja myöhemmin neljä vuotta Eskossa, Espoon esittävän taiteen koulussa. Näytteleminen on minulle henkireikä, elintärkeä harrastus, joka vie ja antaa paljon. Harjoitukset kestävät kolme tuntia, ja joskus se ottaa koville, kun pitäisi sen lisäksi ehtiä tehdä myös läksyt. Toisaalta tuntuu, että minä myös tarvitsen ne kolme tuntia, jotka ovat pois opiskelusta. Tarvitsen niiden tyyneyden, sen tunteen, että vaikka ympärilläni riehuisi pahimmanlaatuinen stressi ja ahdistus tekemättömistä tehtävistä, harjoitustila on myrskynsilmä, jossa saa hetkeksi unohtaa kaiken muun ja olla hetken aikaa joku toinen.

Rakastan näyttelemistä, eläytymistä ja heittäytymistä, mutta täytyy myöntää, etten ollut ajatellut itse näytelmäkirjallisuutta ilmaisun muotona ennen kuin viime äidinkielen kurssilla. Silloin tutustuimme lyriikkaan, proosaan ja draamaan kaunokirjallisuudenlajeina. Aloin kiinnostua näytelmien kirjoittamisesta jopa siinä määrin, että luonnostelin eräänä viikonloppuna pettämisestä ja ihmisten ottamista rooleista kertovan näytelmän juonta ja pääideaa. Ehkä tartun aiheeseen joskus paremmalla ajalla ja jalostan sen näytelmäksi asti.

Näytelmäkirjallisuudessa minua houkuttelevat ennen kaikkea dialogit ja monologit. Kohtaukset, joissa on enemmän kuin kaksi ihmistä, ovat hankalia, tuntuu, että niissä on liian paljon hallittavaa ja kasassa pidettävää.
Mutta dialogeja minä rakastan. Pidän siitä vuorovaikutuksesta, joka kahden ihmisen intensiivisessä keskustelussa syntyy.
Monologeissa eli yksinpuheluissa sen sijaan kiehtoo se, kuinka ne antavat vain yhden ihmisen näkökulman, yhden kapean, persoonallisen tarkastelutavan, joka paljastaa paljon kyseisestä henkilöstä, hänen arvoistaan ja luonteestaan. Monologeja on ihana tulkita näyttämöllä. On haastavaa ja palkitsevaa eläytyä jonkun toisen ajatuksiin niin, että unohtaa itsensä.

Minulle henkilökohtaisesti näytelmien kirjoittamisessa tuottaa ongelmia se seikka, etten itse pääse näyttelemään niitä, että täytyy luottaa toisten näyttelijöiden tulkintaan ja näkemykseen. Kuvailu on minulle niin tärkeää, että tuntuu pahalta jättää miljöön, henkilöiden ja tilanteiden tulkinta vain repliikkien ja satunnaisten parenteesien eli näyttämöohjeiden varaan. Kirjoittajalle, joka tavallisesti kuvailee yksityiskohtaisesti jokaisen katseen ja kosketuksen ja niiden piilomerkitykset, jotta lukija kokisi kaiken juuri sellaisena kuin pitääkin, näytelmäkäsikirjoitus on hyvin rajoitettu, mutta haasteellisuudessaan hyväätekevä ilmaisumuoto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti