Se oli ihan tavallinen äidinkielentunti. Opettaja piti yksinpuheluaan luokan edessä, sälekaihtimien välistä siilautuvassa valossa leijui pölyhiukkasia. Ilma seisoi. Inspiraatio iski.
En muista enää, mistä idea syntyi. Oliko se jokin sana, jokin kuva, vai tuliko se ihan tyhjästä, leijui eteeni pulpetille kuin loisteputkissa siipensä käräyttänyt koi, en tiedä. Mutta se tuli, ja minä tartuin siihen ja naulasin sen kiihkein, nälkäisin kynänvedoin äidinkielenvihkon takasivuun: "Suutari lähtee vaeltamaan kyllästyttyään korjaamaan muiden seikkailuiden rikkomia kenkiä."
Heti seuraavana viikonloppuna lähdimme mökille Turun saaristoon. Pieneen saareen ei ole johdettu sähköjä, joten täytyy olla hiukan mielikuvitusta, nostalgiannälkää, keksiäkseen tekemistä. Kun olin kyllikseni haaveillut, pumpannut vettä, lämmittänyt puusaunaa, hakannut halkoja (vitsivitsi), kuvannut lintuja ja kuljeskellut metsässä ja rannoilla, istahdin pöydän ääreen suurten ikkunoiden alle, otin esiin äidinkielenvihkoni, muistikirjani ja kirjoitustarvikkeeni.
Kirjoitin tauotta, hurmiossa. Oli kaunista raapustaa lyijykynällä tietokoneella naputtamisen sijaan. Oli suloista kirjoittaa luonnonvalossa. Ja tarinaan uppoutuminen, se oli yhtä palkitsevaa ja lumoavaa kuin aina. Idea, joka oli syntynyt hetkessä kuin näkymättömästä nuotiosta singonnut kipuna, paloi kirkkaalla liekillä. Jälkeensä se ei jättänyt tuhkaa, vaan miellyttävän lämmön. Novellin. Suutarin.
Minulla on paljonkin ideoita, jotka ovat liian yksinkertaisia romaaniksi, mutta en ole jalostanut vielä yhtäkään valmiiksi asti. Kerran kokeilin yhtä, mutta se hangoitteli vastaan, paisui ja turposi irvokkaaksi, kunnes hylkäsin sen turhautuneena. Syynä on kirjoitustyylini. Tapani kirjoittaa on niin kuvailevaa, niin yksityiskohtaista ja samalla laveaa, että novellin rajat hiertävät luovuuttani. Sama seikka, joka tavallisesti estää minua kirjoittamasta novelleja, toisaalta myös viehättää minua.
Jos runot ovat kirjallisuusmaailman lumihiutaleita, voikukanhahtuvia ja vaahteransiemeniä, novellit ovat timantteja. Teräviä, tiiviitä, kirkkaita, kovassa paineessa täydellisiksi puristuneita mineraaleja. Taitavasti kirjoitettu novelli ei selitä puhki, vaan jättää ns. tulkinnallisia aukkoja, jotka herättävät lukijan mielikuvituksen, saavat hänet kaipaamaan lisää mutta tyytymään lopulta siihen, mitä saa. Parhaimmillaan novelli on timantti, joka pitää ensin louhia esiin kivestä ja vielä hioa muotoonsa, ennen kuin se paljastaa särmikkään kauneutensa. Tässä vähittäisen paljastamisen taidossa Stephen King ja Johanna Sinisalo ovat parhaita novellisteja, joiden teoksia olen lukenut.
Itselleni tuo vähäpuheinen tyyli on lievästi sanottuna luonnotonta. Rakastan kuvailla kaikkea tarkasti, maalata maiseman ja ihmiset ja tapahtumat lukijan eteen kaikessa yksityiskohtaisessa kauneudessaan. En haluaisi millään jättää minkäänlaisia aukkoja - edes tulkinnallisia - kerrontaani.
Postauksen alkupuolella kertomani tapahtumasarja oli oikeastaan se poikkeus, joka vahvistaa säännön. Toivon kovasti, ettei se jää viimeiseksi, sillä minulla on vielä paljon käyttämättömiä ideoita novellin aiheeksi. Ehkä vien ne mukanani mökille seuraavan kerran, kun sinne lähdemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti