...voikukanhahtuvat

Muistan yhä ensimmäisen kirjoittamani runon. Olin ala-asteikäinen - enää en muista, millä luokka-asteella olin - ja osasin jo kirjoittaa itse. Eräänä iltana, hyvin myöhään, astuin huoneeseeni. Valot olivat poissa päältä, ulkona oli jo pimeää. Huoneessani on yksi valtava, melkein kokonaisen seinän kattava ikkuna, enkä ollut vielä vetänyt verhoja sen eteen.

Huoneeseen paistoi täysikuu.

Se näkymä, ikkunan takana levittäytyvä pimeä, varjoisa, kiehtova yön valtakunta, jota yksi ainoa kirkas, täydellisen pyöreä kuu valaisi, lumosi minut hetkeksi. Jokin minussa heräsi sillä hetkellä. Etsin paperia ja kynän ja annoin kaiken sen pyhän lumouksen vuotaa paperille.

Kirjoitin paljon runoja nuorempana, monen vuoden ajan. Kliseisiähän ne olivat, kömpelöitä ja jopa naurettavia, kun niitä nyt lukee, mutta minun ei koskaan tarvinnut pakottaa mitään paperille. Runosuoneni pulppusi, niin kuin sanotaan.

Sitten, yläasteella, se ehtyi. Riimittelystä tuli jotenkin hankalaa, oli vaikea löytää aiheita, käyttämättömiä loppusointuja. Niihin aikoihin aloin kirjoittaa pidempiä tarinoita. Olin jättänyt varsinaiset runot, mutta niin kuin Otavallakin huomattiin, runollinen ilmaisu jäi tekstiini.

Runosuoneni ehtymisen jälkeen olen kirjoittanut yhden käden sormilla laskettavan määrän runoja. Paras niistä on ehkä koulutyöksi kirjoittamani Herätessä.

Aamuvalon veitsi verhon raosta
kurottuu minua kohti.
Sen verkkaisessa, matavassa liikkeessä on käsittämätöntä uhkaa.
Mitä minä pelkään?
En tiedä; ei minun pelollani
ole suuntaa eikä kohdetta.
Mutta minä pelkään
kuin lapsi,
järjettömästi,
ilman syytä.

Unen muisto
lepattaa ikkunaa vasten kuin vangittu perhonen,
sen siivet ovat veden välkettä minun tajuntani rajalla.
Kuin minua kiusaten
tuo sinisiipi tanssii
valon helmiäisterällä.
Tänä aamuna olen lapsi,
kyltymättömän utelias,
ja perhonen tietää sen. 

Annan periksi
kurotan perhosen perään
ja keveästi, keinahdellen, se lentää ulottuviltani,
katoaa huoneen hämärään.
On niin hiljaista,
että voin kuulla huoneeni täyttävien
tuhansien siipien
kahinan. 

On kahdenlaisia runoja, joita erityisesti rakastan. Silene Lehdon runokokoelmassa Hän lähti valaiden matkaan runot ovat kuin pienoisnovelleja, runon mittaisia tarinoita, joista ei tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Niiden muoto on vapaata, vailla loppusointuja, ja teksti usein jatkuvaa, aiheesta toiseen loikkivaa tajunnanvirtaa. Ne ovat pyrskähdyttäviä, hullunkurisia runoja.
Pidän myös sellaisista lyhyistä runoista kuin tanka- ja haikurunot. Niissä jokainen sana on merkityksellinen, tärkeä, jotta runon idean ymmärtää. Sellaiset runot ovat kevyitä ja läpikuultavia, ilmassa leijuvia höyheniä, lyhyitä, kauniita hetkiä. En nyt tiedä tähän mitään esimerkkirunoilijaa tai -runoa, koska en ole koskaan erityisesti lukenut runoutta. Silloin tällöin vain silmiini osuu äidinkielenkirjojen sivuilta jokin muutaman sanan mittainen, repaleinen runo, jonka säkeet onnistuvat lyhyydestään huolimatta koskettamaan, ohikiitävyydestään huolimatta tarttumaan.

Runoissa viehättää juuri niiden lyhyys. Ne eivät voi kuvata mitään tapahtumaa, eivät kertoa kokonaista tarinaa. Sen sijaan ne tarttuvat lyhyisiin hetkiin, yksittäisiin katseisiin, tunteisiin, ilmeisiin, kohtaamisiin. Ne ovat kirjallisuuden lumihiutaleita, voikukanhahtuvia, vaahteransiemeniä. Ne leijailevat ohitsemme, hipaisevat, jättäen ehkä kevyen, suudelman kaltaisen muistijäljen.

P.S. Seuraavissa postauksissa käyn läpi muutkin itseäni kiinnostavat kirjallisuudenlajit, ja kerron, mikä niissä minua viehättää. Luvassa siis vielä novelli, näytelmäkirjallisuus ja suosikkini romaani.